Laki ammattisesta peruskoulutuksesta astui voimaan 1.8.2015. Vastaavan suuntaiset muutoksen tuulet puhaltavat sekä korkeakouluissa että lukion ja perusasteen opinnoissa 2016 uusien opetussuunnitelmien myötä. Tässä blogissa olen nostanut esiin muutamia mielestäni merkityksellisiä kohtia hallituksen esityksistä (HE 12/2014 & HE 211/2014), jossa on perusteltu syitä lakimuutoksille ammatillisessa koulutuksessa. Nämä olen erottanut kursivoidulla tekstillä. 

#1: Opiskelijan mahdollisuus valita opintojensa sisältö ja tutkinnon suoritusnopeus

”…Keskeisenä tavoitteena on vahvistaa ammatillisten tutkintojen osaamisperusteista määrittelyä ja tutkinnon osiin perustuvaa rakennetta, mikä tukee joustavien ja yksilöllisten opintopolkujen rakentamista … …Myös Eurooppalainen tutkintojen viitekehys korostaa tutkintojen osaamisperusteista määrittelyä. Viitekehyksen tasot on kuvattu tietoina, taitoina ja pätevyytenä. 

Oppilaitoksessa pitää olla mahdollisuus suorittaa opintoja muita nopeammin (tai hitaammin). Opiskelijan pitää pystyä valitsemaan, mitä haluaa opiskella. Käytännössä oppilaitoksessa pitää olla yhtä aikaa erillisiä tutkinnon osia niin että niiden välillä voi valita ja siirtyä mahdollisimman saumattomasti. Käytännössä tämä tarkoittaa, että 2-5 ryhmää pitää edetä suhteellisen samaan tahtiin esim. työssäoppimisen suhteen, jotta vaihdot ”ryhmästä toiseen” eli eri tutkinnon osien valinnat kesken vuoden on mahdollista. Tai opintoja voi suorittaa nopeammin esim. henkilökohtaistetun työssäoppimisen avulla.

Kouluilla tulee olla näin olla selkeä tarjotin, josta opiskelijat valitsevat mitä ja missä tahdissa opiskelevat. Tämä muuttaa perinteistä, oman tutun ryhmän kanssa etenemistä, joka on mielestäni edelleen erittäin tärkeä heikommille ja tuttua ympäristöä tarvitseville opiskelijoille. Aktiivisille ja itsenäisemmille opiskelijoille tämä tuo mahdollisuuden edetä nopeammin ja ottaa vastaan haastavampia tehtäviä, mikä on mielestäni hyvä asia.

Osaamispiste tarkoittaa ECVET-suosituksen mukaan, että virallisessa täysipäiväisessä ammatillisessa koulutuksessa vuoden aikana suoritettavat oppimistulokset vastaavat 60:tä pistettä. Tämä taas ei tarkoita että 60 op:n hankkimiseen pitää mennä 1 vuosi. Jos opiskelijalla on jo hyvät pohjatiedot tai hän oppii OPS:n mukaiset taidot nopeammin, hänen pitää pystyä halutessaan etenemään opinnoissaan nopeammin. 

 #2: Osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen

”….ja edistää aikaisemmin hankitun osaamisen tunnistamista ja tunnustamista osaksi tutkintoa.”

Osaamista on tunnustettu jo pitkään, mutta lähinnä todistusten ja virallisten kurssien suorittamisesta. Mitäpä, jos opiskelija on harrastanut hitsaustöitä jo vuosia ja osaa jo peruskurssin asiat, vaikka ko. asiaa ei ole vielä koulussa opiskeltu? Opettajan pitää siis aktiivisesti tarjota mahdollisuutta osoittaa osaamista jo ennen opetusta. Mielestäni taitoja pitää pystyä osoittamaan myös tutkinnon osan sisällä olevista taidoista, vaikka se ei täyttäisikään koko tutkinnon osan tavoitteita.

Haasteena tietenkin on, jos opiskelija hallitsee vain osan tutkinnon osan tavoitteista, mutta ei kaikkia. Miten taitojen hallinta tässä tapauksessa kirjataan ja miten hänelle parhaiten järjestetään puuttuvien osien opetus, jotta hän voi edetä opinnoissaan uusiin aiheisiin ja seuraaviin tutkinnon osiin? Oman kokemukseni mukaan suurimmalla osalla opiskelijoista ei ole vielä laajoja ammatillisia valmiuksia, mutta yllättävän monilla on jo jotain osaamista. Jos opettaja on ammattitaitoinen ja hallitsee koko tutkinnon osan ammattitaitovaatimukset, hän pystyy muotoilemaan mahdollisimman aidon työelämätilanteen, jolla osaaminen ja taidot voidaan todeta.

#3: Lukujärjestykset ja oppimisympäristöt

”…Työllä on yhä suurempi merkitys oppimisympäristönä. Työssäoppiminen ja työn hyödyntäminen osaamisen hankkimisen ja osoittamisen perustana on keskeistä. Ammatillinen tutkintojärjestelmä mahdollistaa koulutuksen ulkopuolisen oppimisympäristön laajan hyödyntämisen käyttämällä työelämälähtöisiä ja työvaltaisia ammatillisen peruskoulutuksen toteuttamistapoja sekä osana näyttötutkintojärjestelmää.”

Jotta voimme opettaa opiskelijoille aitoja, työelämälähtöisiä taitoja, oppiaine- ja 45 minuutin tuntijako on kuopattava. Missään ammatissa ei tehdä töitä vain 45 min kerrallaan ja vain yhtä ammatin osa-aluetta hoitaen. Lukujärjestykset pitää suunnitella niin, että ne mahdollistavat aidot työelämäprosessit sekä säännölliset yhteiset opetushetket, joissa saadaan, etsitään, luodaan yksin ja yhdessä johonkin tarkempaan teemaan liittyvää syventävää tietoa ja sovelletaan näitä käytännössä. Taukoja pidetään niille luontevissa vaiheissa ja itsenäisessä työskentelyvaiheessa jopa omaan tahtiin.

Missä oppimisympäristössä tämä aihe kannattaa opettaa? Verkossa, luokassa, työsalissa, työpaikalla, asiakkaan luona? Minun mielestäni tämä kohta hallituksen esitysestä rohkaisee toteuttamaan opetusta koulun ulkopuolella, mutta toisaalla oppilaitosta velvoitetaan huolehtimaan esim. riittävästä työturvallisuudesta ja opiskelijoiden valvonnasta. Jos oppiminen tapahtuu pääosin yrityksen valvonnassa, niin oppilaitoksen ja yrityksen välille tulee tehdä sopimus. Ymmärrän toki, että turvallisuudesta pitää huolehtia. Silti tämä ristiriita ei mielestäni tue avointa ja työelämälähtöistä oppimista, jossa työntekijät liikkuvat itsenäisesti töihin ja jopa asiakkaiden luo.

Jos kuitenkin oppilaitos vaatisi sopimuksia kaikista koulun ulkopuolella tehtävästä oppimisesta, työpaikat todennäköisesti kieltäytyvät yhteistyöstä liiallisen byrokratian vuoksi. Itse koen, että töitä pitäisi opettaa myös työpaikoilla ja asiakkaiden luona. Toisin sanoen aidoissa tilanteissa siten, että opiskelijat ovat joko suoraan opettajan valvonnassa tai yhteydessä häneen esim. mobiililaitteiden avulla. 

#4: Koulutuksen laatu on oppimituloksia

”…Osaamisperusteinen kuvaustapa edistää myös huomion kiinnittämistä koulutuksen tuloksiin, mikä tukee koulutuksen laadun parantamista.”

Jos tavoitteena on koulutuksen tulokset ja taidot, eikö niitä pitäisi mitata, jotta koulutuksen laatu paranisi? Mielestäni opettaja on ammattitaitoisin henkilö arvioimaan opiskelijan taitoja tasaisin väliajoin ja vertaamaan niitä opetussuunnitelmaan, ja antamaan tästä rakentavaa palautetta opiskelijalle.

Mutta olisiko myös mahdollista, että esim. kollegat, opiskelijat, työpaikkaohjaajat ja esimiehet antaisivat myös opettajille palautetta sekä opettajan toiminnasta että siitä, miten opiskelija hallitsee OPS:n taidot? Palaute voisi olla toki korjaavia edotuksia, mutta varsinkin kehuja, uusia ideoita ja kysymyksiä. Palautteen antaminen pitää olla mahdollisimman helppoa puolin ja toisin. Sen tulisi myös olla luonteeltaan rakentavaa, jotta siitä olisi koulutuksen laadun parantamisen kannalta merkitystä.

#5: Opettajien osaaminen ja yhteistyö

”…Tutkintojärjestelmän joustavuuden ja valinnaisuuden lisääminen lisää ohjauksen ja opettajien ohjausosaamisen tarvetta. Myös tutkintojen osaamisperusteisuuden vahvistuminen sekä osaamispisteiden ja ECVET-järjestelmän käyttöönotto edellyttävät opettajilta uudenlaista osaamista.”

Ymmärränkö minä opettajana riittävän hyvin, mitä oman tutkintoni OPS:ssa vaaditaan ja mitä nämä vaatimukset ovat käytännön työtehtävissä? Esimerkiksi seuraavia kysymyksia jokaisen opettajan tulisi mielestäni pohtia itsekseen sekä yhdessä esimiestensä ja kollegoidensa kanssa. Hallitsenko minä itse opettamieni tutkinnon osien työprosessit? Milloin olen viimeksi tehnyt näitä töitä itse?

Jos en ole tehnyt oman alani töitä viimeisen 10 vuoden aikana (tai ikinä), niin missä voisin harjoitella niitä ja millä ajalla? Olenko valmis esim. tekemään näitä töitä muutamia tunteja viikossa ja päivittämään oman osaamiseni? Olisiko tämä ehkä parampi tapa valmistella omaa opetusta, eikä esim. seuraavien PowerPoint-diojen tekeminen teoriakirjoista? Ajallisesti tähän menisi opettajalta sama aika. Tämä tietenkin vaatii joustavaa esimiestä ja työnantajaa, jolle sopii muutaman tunnin työskentely silloin tällöin. Tämän voisi järjestää esim. opettejien työelämäjakson, vuokratyövälittäjän tai työosuuskunnan kautta.

Mielestäni on tärkeä pohtia, mitä työprosesseja minun kannattaa opettaa ja mitä minun kollegani osaavat paremmin? Onko OPS:ssa jokin hyvin erikoinen taito, jota en pysty opettelemaan? Kuka sen voisi opettaa ja milloin? Mielestäni olisi hienoa, jos ryhmä opettajia voisi keskenään sopia, kuka heistä opettaa minkäkin osion jonkin ryhmän tutkinnonosasta. Joskus esimiehellä on tähän riittävät tiedot, mutta ei läheskään aina.

Entä ymmärränkö mitä tarkoittaa kansainvälisyys minun alallani? Miten voin valmentaa omia opiskelijoitani tai vaihtoon tulleita opiskelijoita samalla tasolla huolimatta missä maassa ja miten tutkinnon osia suoritetaan? Osaanko tukea tulevaisuuden tärkeitä taitoja, kuten kansainvälistä työskentelyä? Mielestäni nämä ovat tärkeitä tavoitteita, mutta toimintamallit ovat vielä hakusessa. Kansainvälisissä vaihdoissa tai kotikansainvälisyysopetuksessa tärkein oppi on näkemykseni mukaan tutustua uuteen kulttuuriin ja huomata, että pärjää itse maailmalla ja tulee toimeen erilaisista kulttuureista tulevien ihmisten kanssa. Vasta tämän jälkeen tulee ammatillinen sisältö, jota varten on hyvä tehdä lähettäjän ja vastaanottajan kanssa hyvät suunnitelma. Näin opiskelija saa mahdollisimman hyödyllisen opin eri tilanteista.

Opettajien välisen yhteistyön tulisi olla kattavampaa, jotta saadaan aikaan aidompia, työelämälähtöisiä oppimistilanteita. Ammattinsa hyvin hallitseva opettaja tietää millaisia työprosessin vaiheita tulee harjoitella. Luomalla sekä lyhempiä (1-2 h) että pidempiaikaisia (1-6 kk) ongelmalähtöisiä työtehtäviä, joita useampi luokka toteuttaa samanaikaisesti, opettajien on mahdollista luopua tiukasta oppiainejaosta ja eri integroida eri aiheita. Opetanko minä vain yhtä luokkaa ja vain yhtä ainetta kerrallaan? Vai onko mahdollista, että luokassani on opiskelijoita eri tutkinnon osista ”luokkatasosta” riippumatta? Näin he tekisivät aitoja työprosesseja, joissa työt on jaettu eri ikä/kokemusasteille sopiviksi. Voisiko paikalla myös olla useita opettajia ohjaamassa työryhmiä oman erikoisosaamisensa näkökulmasta. Voisivatko he kiertää eri työryhmissä?

 #6: Eri aineiden integrointi

”…Olisi kuitenkin tärkeää, että koulutuksen järjestäjät integroisivat yhteiset tutkinnon osat ammatillisiin tutkinnon osiin koulutusta toteuttaessaan.”

Voiko esim. ruotsinkielen opettaja olla mukana suunnittelemassa viikon kestävää aitoa työtehtävää? Kuten esimerkiksi lähihoitajille vanhusten palvelua koulussa ruotsiksi tai jopa vanhainkodissa? Plussana tästä olisi esimerkiksi kielitaidon liittäminen aitoihin työtilanteisiin ja kommunikoinnin harjoitteleminen suoraan aitojen asiakkaiden kanssa. Toki sanaston opetteluun pitää nähdä vaivaa, mutta kannattaako näitä todellakin opetella luokassa yhdessä ääneen lukien?

Vai mieluummin verkkokurssin avulla kotona tai erillisinä teemaopetustunteina, jokainen voi edetä omaan tahtiinsa. Näin etevimmät voivat opetella ja osoittaa hallitsevansa tarvittavat taidot nopeammin, jolloin opettajalle jää enemmän aikaa käytännön harjoitteisiin asiakastilanteissa. Resursseja vapautuu myös perusasioiden kertaamiseen hitaammin etenevien kanssa ja niiden, jotka eivät ole itsenäiseen opetteluun kyenneet. Integroinnin avulla yhteisten aineiden opettaja ymmärtää itsekin paremmin oman aiheensa vaatimukset kyseisessä ammatissa ja pystyy havainnollistamaan ne opiskelijoille aidoissa työtilanteissa.

#7: Valmistatuminen jatko-opintoihin

”…ammatillisen peruskoulutuksen suorittaneilla on alasta ja tutkinnosta riippumatta kaikilla toimialoilla tarvittavaa yhteistä osaamista ja yhtäläiset valmiudet elinikäiseen oppimiseen. Näitä valmiuksia tarvitaan erityisesti jatko-opinnoissa…”

Jos tätä lausetta halutaan tulkita tiukasti, tavoite puoltaa sitä, että ammatillisessa opetuksessa tulee opettaa riittävät yleistiedot kaikille. Lisäksi opetuksen tulisi tapahtua samalla tyylillä, jolla korkeakouluissa valitettavasti edelleen opetetaan. Toisin sanoen opetellaan teoria opettajan osoittamasta tietolähteestä ja vastataan koekysymyksiin kirjallisesti mahdollisimman oikein. Tämän ajatteluketjun logiikkanako on varmistaa, että kaikilla on yhtälaiset valmiudet jatko-opintoihin? Kokemukseni mukaan tämä ei ole realistista eikä järkevää.

Myös lukuisat artikkelit ja tutkimukset vahvistavat tämän. Jos etenkin opintojen alkuvaiheessa suurin osa opiskelusta on ”perinteistä pänttäämistä”, suuri osa sitä vieroksuvista opiskelijoista jopa lopettaa koulun tämän vuoksi. Mielestäni tämä on jo itsessään riittävä syy vähentää perinteistä opiskelua. Oma näkemykseni on, että yleisiä aineita, kuten matematiikkaa, yrittäjyyttä ja kieliä tulee toki opettaa kaikille vähintään nykyisen OPS:n minimimäärä, mutta tyylin tulisi olla toinen.

Edellä mainittujen aineiden opetus pitäisi mielestäni opintojen alkuvaiheessa integroida kiinteämmin työelämäprosesseihin. Teoriatason opinnot painottuisivat enemmän vasta opintojen loppuvaiheeseen, jolloin niiden painopiste olisi perusasioiden kertaamisessa. Lisäksi niille, joille on viimeisenä vuonna herännyt halu jatko-opintoihin, voitaisiin antaa syventävää opetusta korkeakoulujen suosimilla perinteisimmillä opetusmenetelmillä.

#8: Yksilön nostaminen keskiöön

…Opiskelijan arviointia koskevaa sääntelyä esitetään selkeytettäväksi siten, että käytetyssä käsitteistössä huomioitaisiin osaamisperusteisuus sekä oppimisen ja osaamisen arviointi erotettaisiin nykyistä selvemmin toistaan.

Mielestäni suurin yksittäinen painopisteen muutos uudessa laissa on henkilökohtaisen oppimisen ja osaamisen arviointi. Näiden kahden käsitteen erot ovat selkiytyneet minulle itsellenikin vasta viime vuosina. Oppiminen on oman näkemykseni mukaan tietoja ja taitoja, jotka kehittyvät asteittain päivittäisen harjoittelun seurauksena. Koska alle 25-vuotiaiden nuorten aivot eivät ole vielä täysin kehittyneet (ks. blogi 19.10.2014), he eivät osaa ennakoida tekojensa seurauksia pitkälle tulevaisuuteen. Lisäksi pelillisyys on opettanut nuoret siihen, että ”palkinto” oman työn tuloksista ja edistymisesti pitää saada välittömästi.

Niinpä nuorille tulee asettaa selkeät lyhyen ja pitkän ajan tavoitteet. Niiden toteutumista tuetaan sillä, että opettaja antaa mahdolisimman reaaliaikaista, konkreettista ja henkilökohtaista palautetta tutkintoon liittyvien taitojen kehittymisestä eli oppimisesta. Palautteessa pitää myös kyetä erittelemään ammatillinen oppiminen ja yleiset taidot, kuten käytös, aikataulujen noudattaminen tai vaikkapa luovuus. Ei siis riitä, että opettaja sanoo ”hyvää työtä” tai ”olepa nyt hiljaa”. Mielestäni palautteen antaminen on yksi opettajien tärkeimmistä työtehtävistä, jolle nykyisessä opettaja- ja tehtäväkeskeisessä opetustyylissä ei yksinkertaisesti ole riittävästi aikaa.

Jotta opiskelija sitoutuisi tavoitteisiin, hänen pitää pystyä asettamaan ja arvioimaan niitä itse. Opiskelijan itsearviointi ei kuitenkaan voi olla oppimisen ainoa tai tärkein mittari. Nuori ei välttämättä ymmärrä, mitä taitoja hän ei vielä osaa ja voi siksi sanoa jo ”hallitsevansa ne täysin.” Opettajan arvioinnin ohella myös työpaikkaohjaajalta saatava palaute on ensiarvoisen tärkeää. Opettajan tehtävänä on myös varmistaa ja tukea työpaikkaohjaajia, jotta he osaavat antaa palautetta oikean tutkinnon osan vaatimusten, eikä vain yrityksen omien työtehtävien, mukaisesti.

Taidot sisältävät vanhaa ja uutta tietoa sekä ymmärrystä siitä, miten näitä molempia sovelletaan oikeassa elämässä ja omassa ammatissa. Mutta onko olemassa jokin taidon yläraja, jolloin sen voi sanoa hallitsevansa täysin? Mielestäni missään taidossa ei tällaista absoluuttista rajaa voi saavuttaa. Arvioinnin näkökulmasta opetussuunnitelman kiitettävä taso on kuitenkin se yläraja, jota kohti tulee pyrkiä ja joka voidaan saavuttaa joskus hyvinkin nopeasti. Arvioinnin ja palautteen tulisikin keskittyä enemmän siihen, kuinka lähellä kyseisen tutkinnon kiitettävää tasoa eri taidot ovat. Näin päästäisiin samalla eroon Gaussin käyristä ja opiskelijoiden vertailusta keskenään, jota joskus vielä kuulen käytettävän. Sekin tilanne voi nimittäin olla mahdollista, että kaikki opiskelijat ovat saavuttaneet kiitettävät taidot kaikista vaadittavista taidoista.

Osaaminen on mielestäni jonkin asian laajaa hallitsemista, jonka henkilö pystyy itse hahmottamaan ja osoittamaan aidoissa työelämän tilanteissa. Opettajan ja OPS:n tuntevan työpaikkaohjaajan tehtävänä on tarjota riittävän kattavia työtehtäviä, jossa opiskelija pääsee osoittamaan, mitä kaikkia taitoja hän hallitsee. Arvioinin tulee keskittyä työprosessiin ja sen tuloksiin. Tämä edellyttää, että työpaikkaohjaaja ja opettaja molemmat pystyvät havainnoimaan, miten töitä tehdään ja mikä oli sen lopputulos verrattuna OPS:n asettamiin kriteereihin; ei esimerkiksi yrityksen omiin toimintamalleihin.

On hienoa, mikäli nämä työtehtävät ja osaamisen arviointi tehdään työpaikoilla, aidoissa tilanteissa ja aitojen asiakkaiden kanssa. Omien kokemusteni mukaan suuri osa tutkinnon osien työtehtävistä on kuitenkin joko niin harvinaisia tai vaativia, että yritykset eivät päästä opiskelijoita tekemään niitä aidoissa tilanteissa. Mielestäni näissä tapauksissa koulun vastuulla on järjestää simuloitu tilanne joko työpaikalla tai koululla, jossa koko tutkinnon osan osaaminen voidaan osoittaa ja arvioida kattavasti. Osaamisen osoittaminen ei saa olla pelkän koulussa opetetun tietopohjan tai mallin toistamista, vaan perustua siihen, miten opiskelija osaa soveltaa oppimaansa käytännössä.

Olen sitä mieltä, että OPS:n perusteet on kirjoitettu pääosin hyvin epäselvästi. Olen kuullut tämän viestin tuhansilta opiskelijoilta, mutta myös sadoilta työpaikoilta. Tästä voidaan päätellä, että työprosessien kuvaukset eivät ole riittävän työelämälähtöisiä. Noudattaakseemme OPS:aa, meidän pitää opettajina pystyä selittämään opiskelijoille ja työpaikoille mitä kyseiset vaatimukset tarkoittavat. Siksi meidän on oltava aktiivisia, kun seuraavia opetussuunnitelman perusteita tehdään.

Yhteenvetona voidaan todeta, että tulevat lakimuutokset ja uudet opetussuunnitelmat eri koulutusasteilla ovat yksi suurimmista muutoksista suomalaisessa koulutushistoriassa. Olen kuitenkin ilolla todennut, että uusi teknologia alkaa pikkuhiljaa helpottamaan opettajien työtä, eikä lisäämään sitä. Opetusalalla teknologiakeskustelukin on siirtynyt älytauluista,tableteista ja muista päätelaitteista siihen, miten niitä käytetään ja mitä ohjelmia oppimisen tukena voidaan hyödyntää.

Vielä tärkeämpää kuin työkalujen kehittyminen on asenneilmaston ja opetuskäsityksen muuttuminen. Olen hyvin luottavainen siihen, että suomalaisen koulutuksen taso tulee nousemaan. Olen nähnyt, miten monipuolisia opetuksen järjestämismalleja on jo ideoitu ja kehitetty, joista mainittakoon esimerkiksi Kiltakoulut, Yritysamis, NY-opetus ja tiimiopettajuus. Näissä kaikissa yhdistyy innostavlla tavalla uuden tiedon hankinta, opiskelijoiden oman tiedon tuottaminen, tiimityöskentely ja toiminnallisuus. Paljon hienoja ideoita muhii myös pinnan alla ja opettajat ovat aidosti alkaneet tehdä yhteistyötä valtakunnallisella tasolla. Tällä asenteella Suomi vain kasvattaa etumatkaansa koulutuksen kärkimaana.